Buckethead - Siege Engine 9/19 Belly Up

Steve Hillage - L

Yksi suosikkilevyistäni pyörähti digimuotoon eilen illalla. Steve Hillagen "L" on lämminhenkistä psykedeliaprogea, joka ei tosin avaudu ihan heti kaikille. Hillage on tietysti itse kovan luokan kitaristi, mutta eivät nämä avustajatkaan mitään turhia miehiä ja naisia ole. Albumin tuotti Todd Rundgren ja hänen Utopia-bändistään mukana ovat kosketinsoittaja Roger Powell, rumpali John Wilcox ja basisti Kasim Sulton. Foneja puhaltelee Don Cherry ja "vibe masterina" sekä tietysti vallan ihastuttavana solistina on Miquette Giraudy. Tämä lady on Hillagen naisystävä ja soittaa tai laulaa jokaisella Steven soololevyllä.

Biisit ovat unenomaisia ja melko pitkiä. "Lunar Musick Suite" on lähes 12 minuuttinen, hypnoottinen musiikkiseikkailu, johon ei hevin kyllästy. "Oma Nama Shivaya" on taas hippihenkistä, syntikkavetoista mantran toistelua Giraudyn laulamana. Lainajuttuna on mukana Donovanin "Hurdy Gurdy Man", joka kulkee todella mukavasti.

Steve Hillage on niitä miehiä, jotka ovat tietoisesti kulkeneet täysin omaa tietään jo 60-luvulta lähtien. Kaveri on toki ajan hengessä mukana ja 90-luvun alussa Miquetten kanssa perustamansa "System 7" oli ambient -tyyppinen danceakti oli mahtava idea. Suurelta osin Hillagen ansiosta mm. Glastonburyn festarit perusti erityisen tanssiteltan, jonka ensimmäisen ohjelmiston hän sai itseoikeutetusti suunnitella.



Kuuntele System 7:n Altitude

Marillion - This Strange Engine

Tiistain 26.4.2011 digitointisatoa

Vuoden 1997 Marillion albumi "This Strange Engine" sisältää mainion "Estonia" -biisin, jonka bändin laulaja Steve Hogarth kirjoitti tavattuaan laivalta pelastuneen britin. Singleinä julkaistiin "Man of a Thousand Faces", "80 Days" ja "Memory of Water".

Tämä albumi on perus-Marillionia, musiikkia erityisesti progen ystäville, mutta samalla sopivaa kaikille muillekin. Mitään hittiaineksia eivät bändin levytykset ole enää 1980-luvun lopun jälkeen tarjonneet, mutta onhan meillä niitä varten muita kokoonpanoja. Marillionin kanssa viihtyy pidempäänkin, sillä he malttavat kehitellä ideoitaan eivätkä mene joka kerta aidan yli sen matalimmasta kohdasta.

Muutamia vuosia myöhemmin ilmestyi kauppojen alelaareihin "Tales from the Engine Room", joka oli remix-albumi This Strange Enginestä. Herrat Mitchell ja Daghorn "Positive Lightista" olivat tämän neronleimauksen takana. Vaikka kappaleet ovat samat kuin alkuperäisellä levyllä, saa tämä viritelmä minulta luonnehdinnan "turha". Kun en muutenkaan ole erilaisten uudelleen miksausten suurkuluttaja, niin tällä kertaa homma tuntuu todella tarpeettomalta. Levy ei ole edes sen kahden euron arvoinen, mitä siitä tuli aikanaan maksettua.


Ja ei, en kaipaa Fishiä - hänestä puhuminen myöhempien aikojen Marillionin yhteydessä on tuiki tarpeetonta sekin. Mies pärjää omillaan upeasti eikä kumpikaan osapuoli tarvitse toistaan.

Marillion - Anoraknophobia

1. Between You and Me – 06:27

2. Quartz – 09:06
3. Map of the World – 05:02
4. When I Meet God – 09:17
5. The Fruit of the Wild Rose – 06:57
6. Separated Out – 06:17
7. This Is the 21st Century – 11:07
8. If My Heart Were a Ball it Would Roll Uphill – 09:28

Mitäs ihmettä ne nämä biisit ovat ja vielä tuollaisella teletappimaisella kannella? No tietysti Marillionin fanien rahoittama albumi, joka ilmestyi 2001. Jos olit niiden älykkäiden joukossa, jotka maksoivat levyn ennakkoon, sait upean tupla-CD-version ja sisäpussista saattoi löytyä oma nimesi. Reilut 12000 diggaria osti todellakin Anoraknophobian etukäteen, mutta allekirjoittanut tyytyi nappaamaan oman kappaleensa kasettina marketin poistomyynnistä parilla eurolla.

Marillionin musiikki on älykästä ja maanläheistä progea. Miehet ovat tehneet yksissä kaikki kipaleet ja nämä ovatkin kovin kollektiivista musisointia. Turha näitä on eritellä sen kummemmin, mutta "This is the 21st Century" on kyllä omasta mielestäni albumin paras biisi!

Kenny G - The Moment

Miten ihmeessä olen onnistunut hankkimaan tämän kasetin. Saksofonisti Kenny G:n albumi "The Moment" nousi aikoinaan mm. Billboardin Jazz-listan kärkeen. Tätä täytyy kyllä ihmetellä - albumi on pelkkää latteuden ja imelyyden ylistyslaulua alusta loppuun saakka. Saksofoni on upea soitin, mutta Kenny G saa kiistattomista taidoistaan huolimatta sen kuulostamaan lähinnä teurastettavalta lampaalta.

Biisit ovat hitaita tai hölkkäkomppisia ruutiinijuttuja, joiden ainoa tehtävä on palvella solistin soolojen pohjana. Kasetin kannessa julistetaan sen sisältävän oikein bonusraidan "Havana 1997 remix". Tuo kipale oli levyn suurin hitti sen ilmestyessä joskus 90-luvun puolivälissä.

Ei tämä oikein ole itseään vakavasti ottavan musiikinharrastajan tavaraa....

Chic - CHIC-ism

Nile Rogers ja Bernard Edwards tekivät ns. reunion -levyn vuonna 1992. Tämä Chic-ism on tuon vuoden tanssilevyjen ehdotonta huippua, vaikka miesten aiempiin teoksiin verrattuna kokonaisuus ei ehkä ole aivan täydellinen.

Albumin aloittava Chic Mystique on mahtava biisi, joka jatkuu ja jatkuu reippaalla funk-kompilla. Vaikka tosimies ei koskaan tanssi, niin tämän jytkeen kuullessaan voi kuka tahansa tulla toisiin ajatuksiin.

Laulajia on mukana peräti kahdeksan kappaletta, minkä lisäksi Rodgers ja Edwards hoilaavat hekin. Edwardsin instrumenttina on tietysti basso ja Rodgers hoitelee kitarat. Rummuissa Sonny Emory ja Sterling Campbell. Ajan hengen mukaisesti herra Andreas Levin mainitaan tittelillä "programmin". Herrat Rodgers ja Edwards onnistuvat käyttämään koskettimia miellyttävällä tavalla ja onneksi mukana on ihan aitoja viuluja toiselle kymmenelle nousevan esiintyjäkaartin voimin.

"Chic Mystique" - 6:27 Kuuntele
"Your Love" - 5:54 Kuuntele
"Jusagroove" - 3:41
"Something You Can Feel" - 4:31
"One And Only One" - 4:27
"Doin' That Thing For Me" - 4:05
"Chicism" - 4:06
"In It To Win It" - 5:45
"My Love's For Real" - 4:52
"Take My Love" - 5:36
"High" - 4:29
"M.M.F.T.C.F." - 4:36
"Chic Mystique (Reprise)" - 4:05

Charlie Watts - Long Ago & Far Away

Niukkuuden ja takapotkujen mestari Charlie Watts ymmärtää aistikkaan jazzin perään. Albumin "Long Ago & Far Away" biisilista kertonee jo paljon;

1. I've Got A Crush On You
2. Long Ago And Far Away
3. More Than You Know
4. I Should Care
5. Good Morning Heartache
6. Someday (You'll Be Sorry)
7. I Get Along Without You Very Well
8. What's New?
9. Stairway To The Stars
10. In The Still Of The Night
11. All Or Nothing At All
12. I'm In The Mood For Love
13. In A Sentimental Mood
14. Never Let Me Go


Biisit on esitetty todella kauniisti ja jos kaipaat taustamusiikkia romanttisiin hetkiin, niin tässähän tämä on. Watts ja leegio huippukonkareita vie sinut syvälle sinisiin aaltoihin. Toisaalta levy toimii täysillä myös kuuntelumusiikkina. Olisiko tämä nyt kategoriassa aikuista musiikkia aikuiseen makuun? Olkoonkin, että Watts on 60-luvun rienaavimman bändin rumpali!

Midge Ure - Breathe

Midge Ure on yksi näistä miehistä, joista Suomessa ei juuri puhuta. En tiedä puhutaanko paljon muuallakaan, mutta ainakin hän on saanut erilaisia kunnianosoituksia kahmalokaupalla viimeisten kymmenen vuoden aikana. Mies, joka teki ja oli tuottamassa "Do They Know It's Christmas" -hyväntekeväisyyssingleä, ei voi millään olla läpeensä paha tai huono.

Uren uran (huomaa sanaleikki!) varrelle on jäänyt mm. sellaisia bändejä kuin Thin Lizzy, Ultravox, Visage ja Slik, joten taidoista miehen menestys ei ole ollut kiinni. Hän onkin todella mainio biisinikkari, joka soittelee koskettimia ja kitaraa sekä tietysti laulaa.

Mies on ollut mukana menossa jostain 1970-luvun puolivälistä lähtien, mutta silti hän on julkaissut vain kymmenkunta sooloalbumia. Niistäkin osa on ollut uudelleenkoottuja painoksia aiemmista levyistä. Tämän päivän kasettina on tarjolla vuoden 1996 levy "Breathe". Taustajoukkoja on ollut mukana melkoinen määrä ja tietysti nimimiehiä sekä naisia löytyy joka sormelle. Biisit ovat keskitempoisia tai hitaita, kauniita ja sydämellisiä. Uran alkuvaiheiden syntikoita ei oikeastaan pahemmin levyltä löydä. Tämä sopii moneen tunnelmaan, sillä Ure osaa tehdä monipuolista musaa, joka kuitenkin on heti tunnistettavissa. Suosittelen....

Michelle Shocked - Kind Hearted Woman

Mieletön setti Michelle Shockedin voimakkaita lauluja. Poliittisesti valveutuneen singer/songwriterin albumi vuodelta 1994 sisältää biisejä, joita hän oli aiemmin esittänyt kiertueella yhdessä Fiachna O'Braonainin ja Peter O'Toolen kanssa. Nämä kaverukset vaikuttivat Hothouse Flowersissa tuohon aikaan.

Taiteilija itse toteaa kotisivuillaan lyhyesti ja ytimekkäästi;
“I’m the most sophisticated hillbilly you’ll ever meet.”

Shocked ei ole aivan viime aikoina levyttänyt kovin ahkerasti, sillä viimeisin studioalbumi on vuodelta 2007. Sen sijaan hän kiertää ahkerasti ja on tällä hetkellä Australiassa rundilla. "Kind Hearted Womanin" parhaita paloja voit kuunnella pienen pätkän alapuolen linkeistä...


Stillborn
Homestead
Silver Spoon

The Best of Waylon Jennings

Kunnon kantria kuuntelee mielellään ja erityisen mielellään kuuntelee ns. outlaw kantria. Tuon suunnan yksi ensimmäisistä edustajista oli Waylon Jennings, joka surullisesti menehtyi vuonna 2002 diabeteksesta johtuneisiin komplikaatioihin. Mies ehti pitkällä urallaan toimia mm. Buddyn Hollyn basistina, tiskijukkana, The Highwaymenin jäsenenä ja televisio-ohjelmien kertojaäänenä.


Nämä halvat "The Best of" -kokoelmat ovat välillä melkoista puppua, sillä mukana saattaa olla surkeasti äänitettyjä live-esityksiä tai muuta vastaavaa. Tämän illan WJ tarjooma on siitä keskiväliltä - ei mitenkään huono annostelu hyviä biisejä, mutta ei näitä kaikkia ihan kantriksi voi laskea. Pikemminkin on kyse näppärästä viihdealbumista, jolla vain sattuu laulamaan outlaw kantrin huippunimi.

Al Cohn & Zoot Sims - Motoring Along

Saksofonistit Al Cohn ja Zoot Sims olivat ns. ikuisia ystäviä työskennellen yhdessä sekä klubeissa että studiossa. Heistä Cohn johti vuosien 1963-74 välillä neljä sessiota, joissa kaikissa Sims oli mukana. Tämän yön kasettidigitointina on yksi näistä, "Motoring Along".

Siinä kaksikon mukana musisoivat pianisti Horace Parlan, basisti Hugo Rasmussen ja rumpali Sven Erik Norregaard. Kappaleet koostuvat kolmesta jazz-standardista, kahdesta Cohnin sävellyksestä sekä nimikappaleesta, joka on Jimmy McGriffinin käsialaa. Levyn kohokohdista mainittakoon Zootin sopraanosoolo biisissä Yardbird Suite.

Kasetin kansikuva on juuri aiheeseen sopiva ja musiikki sopii nimenomaan yön pikkutuntien sofistikoituun diggailuun.....

Patti Smith - Gone Again

Patti Smithin "Gone Again" on melko synkkä levy eikä ihme. Muutamia vuosia ennen sen ilmestymistä (1994) Smith oli menettänyt kaksi läheisintä ihmistään muutamien kuukausien välein. Ensin menehtyi hänen aviomiehensä Fred Smith ja hieman myöhemmin veli. Samoihin aikoihin tapahtui myös Kurt Cobainin itsemurha ja tätä myötä Smith lähes vetäytyi julkisuudesta.
REMin Michael Stipe sai Smithin takaisin studioon sekä kiertueille. Vihdoin 1996 ilmestyi tämä Gone Again, joka on, kuten oheinen kuvakin, lähes ahdistava levy. Joka tapauksessa tästä levystä alkoi Smithin uralla uusi kausi ja tähän saakka se on tuottanut neljä studiolevyä. Viime vuonna tuli ulos hänen muistelmateoksensa "Ihan kakaroita", joka onkin lainauslistalla kirjastosta.

Patti Smithin levyt eivät sovi mielestäni kaikille. Hänen äänensä on karu ja biisinsä samoin. Mutta niille, jotka rakastavat kunnon angstia, tarjoilee Smith aina taattua tavaraa. Ei tätä ole koskaan usein tullut kuunneltua, mutta sitäkin intensiivisemmin...

Etta James - Life's Been Rough On Me

Etta James on nainen, joka tietää täsmälleen, miten lauletaan bluesia, soulia, rokkia, gospelia tai vaikka jazzia. Lisäksi hän osaa tehdä genren mukaista musiikka aivan itsekin eikä tyydy pelkkiin lainakappaleisiin.


Eipä ihme, että James on valittu Rock & Roll Hall of Fameen, Blues Hall of Fameen ja peräti kahdesti Grammy Hall of Fameen. Ansioita siis riittää. Rolling Stone -lehden listalla 100 Greatest Singers of All Time Etta James sijoittui sijalle 20 ja saman aviisin 100 Greatest Artists listalla sijalle 62. Tämä nainen ei siis ole kuka tahansa hyräilijä, vaan ulkomuodosta lähtien viimeisen päälle hurja mimmi.


Illan kasettina on "Life's Been Rough On Me", jota voisi pitää edellä kerrotusta huolimatta omaelämänkerrallisena. James joutui 1970-luvulla pahoihin vaikeuksiin heroiiniaddiktionsa takia. Lopulta hänen miehensä kärsi 10 vuoden vankeustuomion asiaan liittyvien rikosten takia. Taustalla oli myös näistä johtuvia talousongelmia ja petoksia. Huumeet, kipulääkkeet ja myöhemmällä iällä myös Alzheimerin tauti sekä leukemia ovat vieneet suurimman luomisvoiman tältä artistilta.
Tätä albumia on oikeastaan tarpeetonta sen kummemmin esitellä. Tiukkaa, otsikon mukaista vääntöä kappaleesta toiseen. Yhteisenä piirteenä kaikissa on Etta Jamesin mahtava ääni ja tulkinta.

Moodswings - Psychedelicatessen

Moodswingsien "Psychedelicatessen" on ihmeellinen levy. Alkupuolella kuljetaan hurjissa, sambamaisissa tunnelmissa, välillä kelataan peruspoppia ja kohta taas mennään eteerisempään suuntaan. Porukkaa on mukana  kuin Vilkkilässä kissoja elikkä;

"Andy Peak, Annise Hadeed, BJ Cole, Basil Isaac, Bob Loveday, Bristol School Of Samba, Chucho Merchan, Dave Woodhead, Elliot Mackrell, Helen Sheppard, Jack Blake, Justin Adams, Kaela Rowan, Kate St. John, Linda Murial, Lloyd Ryan, Loretta Heywood, Mark Robson, Mike Henry, Peter Cusak, Steve Gregory, Tanita Tikaram, Terry Disley"

Nimet eivät ainakaan itselleni ole sen kummemmin tuttuja, mutta tuo Bristolin poikien (ja tyttöjen?) sambakoulu kolisee vähintään yhtä hurjasti kuin karjaalainen Steel Pan Lovers! Käsittämätöntä menoa!

Mitä tästä nyt oikeastaan osaa sanoa - lyhyitä biisejä 17 kappaleen verran. Bonuksena hauska kasetin sisäkansi, jossa haitariin taitellusta paperista voi muodostaa yhä uusia kasvopareja levyn muusikoista.

Lopuksi pieni triviatieto; yhden hitin ihme Tanita Tikaram käy laulamassa "Redemption Songin", joka on tämä Bob Marley klassikko.

Paulo Moura - Mistura e Manda

Paulo Moura (1932-2010) oli brasialainen klarinetin ja saksofonin mestari. Vaikka hänen isänsä oli ollut marssiorkesterin johtaja, kehotti hän poikaansa opiskelemaan räätäliksi. Vaatteiden parsimisen sijaan Paulo kävi Brasilian "National Music Schoolia" ja esiintyi mm. Brasilian Sinfoniaorkesterin kanssa. Hänestä tuli lopulta ensimmäinen tummaihoinen, joka pääsi ykkösklarinetistiksi Rio de Janeiron kaupunginorkesteriin. Vuonna 1962 Moura esiintyi Sergio Mendesin kanssa New Yorkin Carnegie Hallissa. Molemmat miehet olivat mukana myös samoihin aikoihin ilmestyneellä Cannonball Adderleyn albumilla "Cannonball's Bossa Nova".

Kansainvälistä tunnusta heltisi vasta 1990-luvulla, sillä 1992 hän sai Sharp Awardin vuoden parhaana instrumentalistina. Barnes & Noble puolestaan listasi 1998 ilmestyneen "Paulo Moura e Os Oito Batutas" -levyn vuoden 10 tärkeimmän levytyksen joukkoon. Lopulta 2000 Moura voitti ensimmäisenä maansa edustajana Latin Grammyn.

Tämän kertainen mp3-muotoon sujahtanut Mistura E Manda -albumi on vuodelta 1984 ja antaa hyvän kuvan Mouran tekniikasta ja kyvystä luoda omintakeista musiikkia.

New Africa 2

Kokoelmalevy "New Africa 2" koostuu seitsemästä biisistä, joista kaksi on Toure Kundalta, kaksi Fela Anikulapo Kuti and Africa 70-yhtyeeltä sekä loput Mandingolta, Manu Dibangolta ja Deadlinelta.

Kokonaisuus ei ole niin ihmeellinen kuin mitä alun perin odotin. Toure Kunda kyllä toimii oikein mainiosti, mutta varsinkin kakkospuoli on 80-luvun muovisähkösointia pahimmillaan. Onneksi Fela joukkoineen pelastaa tilanteen viimeisessä kappaleessa. Tässä malliksi slow-versio ykköspuolen kappaleesta Dewgal, esittäjänä Mandingo

Toure Kunda - Karadindi

Kuvan kaksi muuta kasettia ovat seuraavien postauksieni aiheena!

Veljekset Ismaila ja Sicu Tidíane Toure muodostivat senegalilaisen Toure Kundan perusrungon joskus 1970-luvun lopulla. Miehet muuttivat aikanaan Pariisin täydentämään musiikkiopintojaan. Erikoiseksi bändin tekee se, että he pystyvät laulamaan peräti kuudella kielellä; Soninke, Wolof, Fula, Mandingo, Diola ja portugeesikreoli. Tämä heijastelee hyvin miesten kotimaakunnan, Casamancen etnisiä oloja Senegalissa.

Karadindi, keskiviikkoillan kasettilöytöni, on kansitekstien mukaan julkaistu 1985, mutta esim. wikipedia tarjoaa ilmestymisvuodeksi 1988. Oli miten oli, jälleen kerran afrikkalainen ilmaisu lakaisee kevyesti alleen samaa yrittävät länsimaalaiset.  Kundan veljeksistä ovat mukana Ismaila, Sixu Tidiane ja Ousmane. Apujoukko nousee toiselle kymmenelle ja meno on sen verran tiivistä, ettei pidä ihmetellä mm. Carlos Santanan yhteistyötä heidän kanssaan.

Kuten monet maanosansa muusikot, niin myös Toure Kundan jäsenet ovat aktiivisia yhteiskunnallisesti. Erityisen lähellä heidän sydäntään ovat lapsien oikeudet.

Tämän Karadindi-albumin suosikkiraita on tietysti kakkospuolen kolmas biisi; Nanso :)

Sam Fan Thomas - Makassi Again

Tiistai-illan viimeinen digitointi ja taas kerran jotain aivan muuta kuin kaksi edellistä kasettia;

Sam Fan Thomas on kamerunilainen Makossa/Makassi-muusikko. Tämä tyyli on erittäin suosittua kaupunkimusiikkia kyseisessä maassa. Makassi puolestaan on makossan kevyempi versio ja tämä käsiini jostain eksynyt kasetti onkin nimeltään "Makassi Again". Levy ilmestyi 1988 ja sen jälkeen Sam on tehnyt ainakin kaksi levyä. Luultavasti mieheltä on tullut levyjä kasottain, sillä hän aloitti uransa jo 60-luvun lopulla saaden hitin "Rikiatou". Länsimaissa suurin hetki koitti 1984 levyn "African Typic Collection" myötä.

Afrikkalaisessa musiikissa on jotain ihmeellistä, oli se kotoisin mistä päin tahansa tuota suurta mannerta. Sointu- ja sävelkulut ovat jotain niin erilaista kuin mihin länsimaisen pop-musiikin hapattama keski-ikäinen mies on tottunut. Näitä kappaleita voi kuunnella uudestaan ja uudestaan löytäen niistä joka kerralla jotain erilaista. Toimii tietysti myös tanssimisen suhteen - jalat lähtevät lähes automaattisesti liikenteeseen Sam Fan Thomasin musisoidessa!

Koko levyllä ei ole kuin kolme biisiä ja nimien englanninkieliset käännökset kertovat niiden aiheiden olevan yhteiskunnallisia sekä poliittisia. Sam laulaa tukea sekä Nelson Mandelalle että Fela Anikulapo Kutille- vuonna 1988 Mandela oli jo päässyt vankilasta, mutta oli pitkällä tiellä kohti maansa presidentiyttä.

Oheinen biisi on juuri tältä Makassi Again -levyltä!

Traffic - Far From Home

Lisää tiistai-illan satoa;

Trafficin levytysura päättyi 1974, mutta ehkä hieman yllättäen Steve Winwood ja Jim Capaldi palasivat kehiin melko tarkalleen 20 vuotta myöhemmin julkaisemalla albumin "Far From Home". Samalla bändi oli mukana Grateful Deadin kesäkiertueella, sillä koko paluuidea oli lähtöisin Bob Weirin puhelinvastaajaan jättämästä viestistä.


Biisit

A)
1. Riding High
2. Here Comes a Man
3. Far From Home
4. Nowhere Is Their Freedom
5. Holy Ground



B)
6. Some Kinda Woman
7. Every Night, Every Day
8. This Train Won't Stop
9. State Of Grace
10. Mozambique
Em. miesten lisäksi levyllä olivat menossa mukana rytmikitaristi Mick Dolan ja Davy Spillane, joka soitti säkkipillejä (Uilleann pipes). Kiertueella olivat vahvistuksina mm. Rosko Gee, Randall Bramblett ja Michael McEvoy. Alkuperäisin Trafficin yksi tärkeimmistä elementeistä oli ollut Chris Woodin huilu, mutta mies oli poistunut toisiin sfääreihin jo kymmenisen vuotta aiemmin.

Traffic oli vahva bändi, jolta löytyi soittotaidon lisäksi valmius tehdä loistavia biisejä. Tavallaan Far From Home toimii täydellisenä jatkumona aikaisemmille levyille. Musiikki soljuu sujuvasti, ylväästi ja kuitenkin persoonallisesti. Kestoa albumilla reilu tunti, mutta tyhjiä kohtia ei juuri jää. Parhaat palat itselleni ovat levyn päättävät kolme biisiä. Erityisesti "This Train Won't Stop" paranee kerta kerralta.
Tämä albumi pitäisi varmaan laittaa kategoriaan "AOR" tai suomalaisemmin "aikuiseen makuun" - tällä kertaa positiivisessa mielessä. Mutta kuka kertoisi, miksi hyllystäni löytyy kaksi kappaletta tätä samaa kasettia?

Jambands.com - Need We Say More? Reviews CDs Paul Kantner Windowpane Collective: Vol. 1 and Vol. 2

Jambands.com - Need We Say More? Reviews CDs Paul Kantner Windowpane Collective: Vol. 1 and Vol. 2

Shamen - Boss Drum

Tämän jutun olin täysin unohtanut, vaikka 90-luvun alkupuoliskolla sinun piti olla kuuro, ellet ollut huomannut tätä bändiä. Shamen on tietysti porukan nimi ja hittialbumi "Boss Drum" pyörähti mukavasti dekissä.....tämähän on psykedeliaa! Joo joo, ihan mahtavaa biittiä koko ajan - vaikka ei teknosta tykkäisi, niin tästä varmasti. Ebeneezer Goode aiheutti sanaleikillään pienen kohun aikoinaan, mutta kuka sitä enää muistaa?

Ei hajuakaan mitä Shamen teki tämän jälkeen eikä oikeastaan kiinnostakaan - Boss Drum on huippujuttu ja tätä voi kuunnella lähes 20 vuotta myöhemmin yhä uudestaan. Maanista psykedelistä teknoa tms......



Et pidä vai?  No, ei voi mitään, tiistai-iltaan osui kolme hyvin erilaista kasettia, joista Shamen pääsi ensimmäisenä Audacityn syövereihin. Kohta nähdään, mitä ne kaksi muuta olivat...........

Juice Leskinen Grand Slam - Deep Sea Diver

Kasetti on jo elämää nähnyt, kuvakin on kehno, mutta onneksi musiikki korvaa tämän kaiken. Juice Leskisen 1980-luvun kulta-ajan tuotantoa oleva "Deep Sea Diver" oli aikanaan itselleni todellinen löytö; miehen parhaita biisejä englanninkielisinä versioina.
Kuten Wikipediastakin voi lukea, tällä levyllä oli tarkoitus mainostaa Juicea ulkomailla, mutta kulujen takia sitä myytiin Suomessakin.

Kappalelista

A-puoli
1. 15th Night (Viidestoista yö)
2. You Never Get Out of This Life Alive (Ei elämästä selviä hengissä)
3. Symptoms of Poisoning (Myrkytyksen oireet)

B-puoli
4. Rock'n Roll'n Blues'n Jazz
5. Marilyn
6. Deep Sea Diver (Syvänmerensukeltaja)
Grand Slam oli sen luokan bändi, kuuntelukokemus on silkkaa hunajaa. Nimibiisi on Juicen unohdettu klassikko ja tämän minialbumin ehdoton kohokohta itselleni. Olettekos muuten huomanneet, miten vähän Juice Leskinen on ollut julkisuudessa kuolemansa jälkeen? Miehen tuotannon huomioiden olisi syytä viettää vaikka erillistä Juice-päivää!

Cream - Live Vol 1

Yksi vanhimpia kasettejani, jos kohta käytettynä ostettu. Jack Brucen, Ginger Bakerin ja Eric Clapton Cream on tietysti sellainen klassikkobändi, että siitä ei kauheasti tarvitse kirjoitella. Todetaan nyt vain, että tämä viiden biisin live-albumi on ensimmäisestä soinnusta viimeiseen rummunpärähdykseen saakka ns. täyttä tavaraa.

Vaikka yleensä puhutaan lähinnä Claptonista, niin itse nostaisin Brucen möyryävän ja höyryävän basson esille. Mies onnistuu jollain tapaa saamaan neljästä kielestä irti niin paljon erilaisia sävyjä ettei paremmasta väliä. Olen joskus ajatellut, että Jack Bruce olisi ollut oiva työpari Jeff Beckille. Miesten sointimaailmat varhaisilla levyillään tuntuvat sopivan oikein mainiosti yhteen.

Tietysti Beck on voimakas persoona ja sitä oli taatusti myös Bruce. Joillain keikoilla rumpali Baker, joka oli tuittupäinen skotti, ajautui hurjiin riitoihin basistinsa kanssa. Ainakin kerran hän sai lähes osuman Brucen heittämästä bassosta. Tämä episodi ei tosin tapahtunut Creamin yhteydessä, vaan miesten aiempien yhteisten bändien kohdalla. Kun ajatus Creamista alkoi muotoutua, niin molemmat herrat ottivat lusikan kauniiseen käteen. Olihan heidän myönnettävä, että toinen oli oman instrumenttinsa ehdoton valtias.

Jossain minulla taitaa olla myös Cream Live Vol 2 -levy, mutta muistaakseni tämä ykkönen on vahvempi kokonaisuus. Mukana; Sweet Wine, Rollin' and Tumblin', N.S.U., Lawdy Mama ja Sleepy Time Time. Näistä Lawdy Mama on sitten studiossa äänitetty, joten ihan puhdas livelevy tämä ei siis ole.

Foday Musa Suso - Watto Sitta

Foday Musa Suso on maailman paras koran soittaja - tietääkseni. Ainakin tällä Bill Laswellin tuottamalla ja Herbie Hancockin vierailemalla "Watto Sitta" -albumilla mies pistelee systeemit siihen malliin, että amputoitu jalkakin alkaisi varmaan lyömään tahtia. No, levyllä on tosiaan lyömäsoittimia ihan riittävästi. Toisaalta biisit ovat afrikkalaiseksi musiikiksi melko poppismaisia ja helposti sulavia....

Vuodelta 1984 peräisin olevan levyn kasettiversio osui silmiin jossain reilut 10 vuotta sitten. Foday Musa Suso on tietysti asia erikseen, mutta tällä levyllä akustiset ja sähköiset rummut soivat upeasti yhteen. Tätä voi kuunnella tunnista toiseen eikä varmasti kyllästy.

Jotta kenellekään ei jäisi epäselväksi, kuinka kovasta miehestä on kyse, niin mainittakoon hänen yhteistyökumppaneistaan Philip Glassa ja Kronos Quartet. Foday Musa Suso oli myös mukana perustamassa The Mandingo Griot Society -fuusiojazz-bändiä. Kaverin perinteistä pitävät huolen hänen heimonsa Mandinka ja se tosiseikka, että hän on "jali". Tämän suullisen perinteen välittäjän rooli voisi ehkä aueta meille parhaiten sanalla bardi. Mies siis pystyy muistamaan perinnelaulut nuotilleen ja sanalleen oikein. Näin ne siirtyvät sukupolvelta toiselle.

Notting Hillbillies - Missing.....

Isot miehet soittaa kantria, kun kyllästyy soittamaan rokkia! Tai jotain sinnepäin. Mark Knopfler on ilman muuta tunnetuin nimi tässä 1990-luvun alun "superbändissä", joka levytti vain tämän yhden albumin "Missing....Presumed Having a Good Time".

Levyn nimi kertoo oikeastaan kaiken olennaisen Knopflerin, Brendan Crokerin, Steve Phillipsin ja Guy Fletcherin soittamasta musiikista. Tätä on rentouttavaa kuunnella ja tästä tulee aina hyvälle mielelle. Kappaleet eivät juuri erotu toisistaan, vaan hyväilevät kuulijan korvaa helminauhana. Jollain toisella, heikommalla platalla nämä erottuisivat muusta materiaalista edukseen, mutta näiden kavereiden ei ole tarvinnut tyytyä täytebiiseihin.

Tuotanto ja äänitys ovat luonnollisesti täydellisiä, joten eipä ihme, että levy kohosi ilmestyessään listoille. Seuraajia se ei siis koskaan saanut, mutta bändi on välillä kokoontunut yhteen erilaisten hyväntekeväisyyskonserttien yhteydessä.

Olisi sitä voinut huonomminkin käyttää parikymppiä!

Olufela Olusegun Oludotun Ransome-Kuti

Olufela Olusegun Oludotun Ransome-Kuti tai tuttavallisemmin Fela Kuti oli afrikkalainen supertähti, säveltäjä, muusikko, ihmisoikeustaistelija ja poliitikko, joka eli vuosina 1938-1997. Hän oli perustanut jo 1950-luvun lopulla bändin Koola Lobitos, josta kymmenisen vuotta myöhemmin kehkeytyi Africa 70.

Tämä bändi levytti lauluja, joilla oli voimakas yhteiskunnallinen sanoma. Kotimaassaan Nigeriassa Kuti perusti oman levystudio/kommuunin ja yökerhon, jossa sitten itse esiintyi. Näihin aikoihin Fela myös muutti keskimmäisen nimensä Anikulapoksi, joka tarkoitti "häntä, joka kulkee kuolema mukanaan". Alkuperäinen Ransome oli hänen mielestään orjan nimi.

Vähitellen Kutin musiikista tuli suosittua ympäri Afrikkaa sekä länsimaissakin. Saadakseen poliittisen sanomansa ymmärretyksi joka puolella, Fela Kuti lauloi pidgin-englantia - sekakieltä, jolla ei ole virallista kielioppia tai asemaa.

Tänään digitoimani albumin B-puolen täyttävä Zombie-biisi julkaistiin alunperin vuonna 1977 ilmestyneellä samannimisellä albumilla, joka oli voimakas hyökkäys Nigerian armeijaa kohtaan. Vaikka levy oli jättimäinen menestys, joutui Kutin kommuuni armeijan hyökkäyksen kohteeksi. Fela Kuti pahoinpideltiin ja hänen iäkäs äitinsä heitettiin ikkunan läpi. Hän menehtyi saamiinsa vammoihin. Studio ja koko kommuuni poltettin. Näin tuhoutuivat mm. kaikki Kutin nauhoitukset.

Kuti kuoli vuonna 1997 oltuaan Africa 70:n kanssa vuosia Nigerian sotilasvallan vihan kohteena.

Tämä oheinen "Zombie" albumi ei ole tuo alkuperäinen, vaan vuodelta 1985 peräisin oleva  kokoelma kolmen eri levyn nimikappaleista. Yhtä kaikki, vahvaa musiikka vahvalta mieheltä.

Hank Marvin - Heartbeat

Pieni arvuutteluleikki heti alkuunsa; kuka on se artisti, jonka levyllä taustalaulajana on Cliff Richard ja taustakitaristina Mark Knopfler - ja jonka levy alkaa "Sydämen asialla" -sarjan tunnarilla???

No tietenkin Hank Williams, vanhemman väen kitaristikuningas, jonka arvoa ei nähdäkseni Suomessa ole koskaan tajuttu. Vai muistatteko milloin viimeksi kuulitte Shadowsia tai Hank Marvinia radiosta? Apachea ei lasketa.


Marvinin Heartbeat on näitä lukuisia alelaarin löytöjäni, mutta tämän olisi voinut hankkia täyteen hintaankin. Mukana on Shadowsin rumpali Brian Bennett, bassosta vastaa Mark Griffiths ja koskettimista Warren Bennett sekä Alan Hawkshaw. Warren on muuten Brianin poika, joka on säveltänyt runsaasti musiikkia erilaisiin TV-sarjoihin - esimerkkinä vaikkapa Holby City.

Heartbeat koostuu klassisten pop-biisien kitaraversioista. Yksi parhaimmista paloista on David Bowien Space Oddity, josta Marvin onnistuu tekemään mukavan eteerisen tulkinnan. Levyn arvoa nostaa se, että kaikki Marvin, Knopfler ja Wonderful Land -kipaleen tuottanut Jeff Lynne luovuttivat rojaltinsa Nordoff-Robbins Music Therapy Centrelle.

ps. Achy Breaky Heart -loilotuksen mukanaoloa tällä levyllä ei kukaan normaali ihminen hyväksy - enkä minäkään

J. Geils Band - Bloodshot

Tämän illan digitointi on J. Geils Bandin kolmas levy, vuonna 1973 ilmestynyt Bloodshot, joka alkaa lupaavan riehakkaalla (Ain't Nothin' But A) House Party viisulla jatkuakseen sitten loppuun saakka yhtä kovalla ryminällä.

Tuossa vaiheessa laulaja/kitaristi John Geils, basisti Danny Klein ja huuliharpisti Magic Dick (oik. Richard Salwitz) olivat soittaneet yhdessä jo lähes 10 vuotta, vaikka ensimmäinen albumi ym. nimellä tehtiin vasta 1970. Bändin alkupään levyt erotti monista muista se, että Magic Dick oli monella raidalla sooloilija harppuineen. Häntä pidetäänkin yleisesti yhtenä kovimmista instrumenttinsa taitajista.

Vaikka J. Geils Bandin biisit 70-luvulla eivät ole yksinään mitenkään ikimuistoisia, muodostavat ne yhdessä mahtavan patteriston biletysmusiikkia. Yhtye uhkasi levymyynnin ja muunkin suosion kannalta jäädäkin bilebändiksi, mutta Monkey Island (1977) ja sitä seuranneet äänitteet nostivat heidät jenkkien bändien eliittiin. Lopullisesti pajatson rikkoi vuoden 1981 albumi "Freeze Frame", jonka nimibiisin muistavat ainakin kaikki itseni ikäiset Rockradion tunnarista.

Vuonna 1979 House Party kulki näin lujaa..................

The Escape Club - Dollars and Sex

Englantilainen The Escape Club perustettiin vuonna 1983 kitaristien Trevor Steelin ja Hollidayn sekä basisti Johnnie Christon ja rumpali Milan Zekavican voimin.

Kaikilla oli jonkin verran bändikokemusta taustalla. Kolmea vuotta myöhemmin ilmestyi eka levy, mutta tänään digitoitu "Dollars and Sex" oli heidän kolmas ja viimeinen albuminsa vuodelta 1991. Levyltä nousi ehkä hieman yllättäen kestosuosiksi biisi "I'll be there", joka kertoi ystävän vaimon kuolemasta. Vaikka singlestä tuli peräti kultalevy Jenkkilässä, hajosi "Pakoklubi" jo 1992.

Viime vuonna kitaristit tekivät muutaman keikan ja levyn samalla nimellä. Täksi vuodeksi on luvattu toinen platta ja heidän edesottamuksiaan voi seurata (tietysti) Facebookista!



Mitäs sitten tästä levystä voisi sanoa? Rokkia, joka kulkiessaan menettelee ja töksähdellessään ontuu sitten viimeisen päälle. Siinä sarjassa, jota taitaa kokoelmassani olla aivan liikaa; ihan kiva, mutta ei hääppönen.

Dollars and Sex


    The Edge Of Your Bed
    Call It Poison
    So Fashionable
    I'll Be There
    The Walls Down
    This City
    Blast Off To Heaven
    Freedom
    Sugar Man
    Come Alive

Collision

Kasetin sisäkannen kuva

Hintaluokka sen kuin tippuu....Tämä kasetti maksoi muistaakseni 50 penniä tms....Collision muodostivat tällä levyllä kitaristi/laulaja Nik Chinboukas, basisti Gustavo J. Vitureira ja rumpali Alex Kyriazis....En tiedä kävikö bändi koskaan Suomessa, mutta ainakin tuon basistin kannalta toivon, että ei käynyt....

Musiikki on menevää rokkia, miehet pitkätukkaisia, toteutus kohtuullinen - mutta ei tämä nyt niin kauheasti muistiin jää. Kitaristi Chinboukas kuvailee tämän hetken fiiliksiään Myspace -sivullaan näin;

"live to laugh..its just all too absurd and wonderful....made a life of surrounding myself with people I genuinely respect and love unconditionally....there's a job description for you!...I'm a success story of sorts...managed to work with some of the most talented people in the music and film industry....blessed!"

Collision oli itseasiassa lapsuudenystävien projekti, joka ehti soitella New Yorkin klubeilla peräti 13 vuoden ajan ennen levytysdiiliä. Sen jälkeenkin miehet pitivät tiukkaa linjaa - esikoislevy äänitettiin heidän omassa studiossaan! Homma ilmeisesti kannatti joltisestikin ja ainakin tämän levyn biisi "Chains" sai aikanaan jonkin verran soittoaikaa täkäläisillä radioasemilla. Valitettavasti Led Zeppeliniltä innoistusta hakenut ryhmä hajosi toisen albuminsa jälkeen. Chinboukas tienää leipänsä mm. tuottajana, kun taas Kyriazis on tehnyt jonkin verran sessiohommia.

Scream compilation feat. Jane's Addiction

Kasetti numero 736 on Geffenin kokoelma Scream vuodelta 1987.



Kasetin kansiteksteissä kerrotaan seuraavaa levyn ideasta;

L.A. is really starting to turn in on itself and is producing great rock n' roll and great night life. The Scream club has been a catalyst for L.A.'s new musical era. Attitudes are changing, people you meet are awfully proud that L.A. Is no longer in the musical shadow of New York. At one end of the city you still get the beach and the tan, but downtown you get maniacs with guitars that can break bones in 20 places.
At Scream there are many rooms on many floors, though how many there are of each isn't easy to tell.

Every Scream night there are band rooms, video rooms, a room with nothing but a huge white skull, a room where a 50-piece piccolo marching band from Watts rehearses (they've been rehearsing for eight months but have never performed). There is also a tattooing room that only lets you in if you already have a large tattoo, and a room where a man dressed as Jesus with a life-size cross on his back crawls around on all fours begging for someone to buy him a gin and orange juice. There is also a room where you can get your legs shaved for a dollar.

The bands and their music somehow tie the whole scene together. These various performers include elements of blues-rock, industrial, metal, dark and whatever else they utilize to achieve their ultimate sound.
This record aims at showcasing the most promising of our local bands and demonstrating the diversity in music and attitudes in this city.

Side 1:
1.	Pigs in Zen Jane's Addiction
2.	Manna and Quail Caterwaul
3.	Wave of Darkness (Highway 99) Human Drama
4.	Grey Talk Francis X And The Bushmen
5.	All Along the Watchtower T.S.O.L. (True Sounds of Liberty)
Side 2:
1.	Teenage Lipstick Girls Delta Rebels
2.	Rotten Sunday The Hangmen
3.	Slaughter the Lion Tender Fury
4.	They Said Tomorrow Abecedarians
5.	Something Inside Me Has Died (Remix) Kommunity FK

Wattstax - Soulin juhlaa vuodelta 1972

Alkuperäinen leffajuliste

Wattstax on ohjaaja Mel Stuartin dokumenttifilmi vuoden 1972 samannimisiltä festivaaleilta, jotka järjestettiin Los Angelesissa. Tämän soul-painotteisen jättikonsertin järjesti Stax Records seitsemän vuotta aiemmin tapahtuneiden Wattsin mellakoiden muistoksi. Wattstaxista tuli mustille amerikkalaisille sama mitä Woodstock oli valtaväestölle. Koska lippujen hinta oli vain yhden dollarin, saatiin paikalle lähes koko kaupungin tummaihoinen väestö. Konsertin aikana kuultiin mm. pastori Jesse Jacksonin lausumana  tulinen "I am -Somebody" runo.

Filmin lisäksi konserttia oli mahdollisuus kuunnella myös tuplalevyltä/kasetilta. Vaikka tällä vuonna 1973 ilmestyneellä kokoelmalla ei ole kaikki festivaalien esityksiä, on se silti yksi parhaista koskaan tehdyistä livelevyistä. Sekä esiintyjien ja katsojien intensiteetti nousee ajoittain suorastaan pakahduttavaksi ja tunnelma on käsinkosketeltava. Tämä on musiikkia, jota pitää kokea itse. Mitkään sanat eivät riitä kertomaan Isaac Hayesin, Bar-Kaysin, The Staple Singersin, Rufus Thomaksen, Albert Kingin, Kim Westonin ja monien muiden 100 000 hengen yleisön edessä esittämää soulin juhlaa.

Oma kasettikopioni on jo melko heikoissa kantimisissa, mutta koko hoidon voi nykyään tilata täydellisenä pakettina vaikka Amazonilta.

The Steve Miller Band - Abracadabra

Jälleen kerran alennusmyyntikamaa parin markan laarista divarissa;

Jo 60-luvulla uransa aloittaneen Steve Millerin suurin hetki hittilistoilla iski vuonna 1982. Tuolloin single Abracadabra samannimiseltä albumilta nousi listoille vähän siellä sun täällä - myös Suomessa. Tämä näppärän kertosäkeen omaava viisu oli oikeastaan looginen jatkumo raikasta, rytmistä poppia ja rokkia ikänsä tehneen Millerin uralla. Tosin tuo albumi on merkitty The Steve Miller Bandin nimiin, mutta eipä noita bändin muita muusikoita varmaan kovin moni tunnista.



Eli ei muuta kuin jammaamaan mystisen taikasanan perässä!

Peter Wolf - Up to No Good

Up to No Good tuli hankittua erehdyksessä. Tarkoitus oli ostaa Jefferson Starshipin ja Grace Slickin kanssa yhteistyötä tehneen, Itävallassa 1952 syntyneen säveltäjä, sovittaja ja muusikko Peter Wolfin soololevy. Käsiini osui kuitenkin aivan toisen, samannimisen herran levy eli J. Geils Bandin entisen solistin järjestyksessä kolmas soolo.

Tämä oli itseasiassa aikoinaan pienen ajan sisällä kolmas vastaava erehdys. Olin jo aiemmin ostanut vinyylinä Peter Wolfin platat "Lights Out" ja "Come As You Are". Johonkin tiettyyn bändiin eli tässä tapauksessa Jefferson Starshipiin hullantuneet saattavat haluta kaikki ne levyt, jotka löyhästikin liittyvät suosikin tuotantoon. Tuo Starshpin Wolf oli sitten tosiaan tuo itävaltalainen herrasmies, mutta ostamieni levyjen Wolf rokkari.

Mutta loppujen lopuksi nämä laulaja Peter Wolfin kolme albumia ovat kerrassaan mahtavaa kuunneltavaa, joskaan mitää varsinaisia hittibiisejä niiltä ei osaa etsiä. Tasaisen varmaa jenkkirokkia, hyvin soitettua, hyvin tuotettua, mutta ei persoonatonta.

Up to No Goodin jälkeen Wolf on tehnyt vielä neljä äänitettä, joista uusin on vuodelta 2010. Sillä hän kipusi jopa listoille pitkän hiljaiselon jälkeen. Tosin Billboardin albumilistan sija 45. ei niin suuria merkitse, mutta onpa tilastonikkareille tärkeä detalji.

Wikipedian ja kasettikotelon mukaan;

Track listing

    "99 Worlds"
    "Go Wild"
    "When Women Are Lonely"
    "Drive All Night"
    "Up to No Good"
    "Lost in Babylon"
    "Arrows and Chains"
    "Daydreams Getaway"
    "Shades of Red - Shades of Blue"
    "River Runs Dry"
    "Never Let It Go"

Personnel

    Peter Wolf - vocals, background vocals, harmonica
    Larry Chaney - guitar
    Bobby Chouinard - drums
    Jeff Golub - guitar
    Vicki Hampton - vocals on "Never Let It Go" and "Arrows and Chains"
    Arno Hecht - horns
    Jim Horn - horns
    Byron House - keyboards, bass
    Wayne Jackson - horns
    Robert White Johnson - percussion, background vocals
    Mike Lawler - keyboards
    Sam Levine - horns
    Terry McMillin - harmonica
    Kim Morrison - vocals on "Never Let It Go" and "Arrows and Chains"
    Johnny Neal - piano
    Taylor Rhodes - guitar, keyboards, percussion, background vocals
    Matt Rollings - piano
    Alan St. John - keyboards
    Jimmie Lee Sloas - bass
    Barry Tashian - guitars
    Angus Thomas - bass

Production

    Producers: Peter Wolf, Robert White Johnson, Taylor Rhodes
    Engineer: Rob Feaster
    Assistant engineer: Paula Montondo
    Mixing: Rob Feaster
    Mastering: Bob Ludwig
    Design: Manhattan Design
    Cover painting: Todd Schorr
    Photography: Jeff Katz, Bobby DiMarzo

The Art Ensemble of Chicago - Bap-Tizum

Jokaisen itseään kunnioittavan kasetin keräilijän kokoelmiin kuuluu muutama käsittämätön jazz-levy!

The Ann Arbor Blues and Jazz Festival vuonna 1972 oli The Art Ensemble of Chicagon ensimmäinen festarikeikka Yhdysvalloissa. Tämä oli John Sinclairin, legendaarisen happoaktivistin ja kansalaisoikeustaistelijan idea. Hän halusi korvata perinteiset jazzarit avantgardismin sanansaattajilla ja muutoinkin rennommalla meiningillä.

Niinpä lauantai-illan "Music of Chicago" teema lähti käyntiin Hound Dog Taylorilla, Mighty Joe Youngilla, Lucille Spannilla, Willie Dixonilla, Koko Taylorilla ja ennen kaikkea The Art Ensemblellä. Koko keikka taltioitiin ja kasetiltakin voi aistia, kuinka koko 12000 hengen yleisö tempautuu mukaan miesten roimaan soittoon. Loistavan keikan ansiosta tämä vuoden 1967 paikkeilla perustettu kokoonpano sai kahden levyn diilin Atlanticilta. Ann Arborin keikka julkaistiin alanimellä "Bap-tizum" ja hieman myöhemmin se sai seuraava studioplatasta "Fanfare for the Warriors".


Levyn biisien nimet eivät välttämättä jää mieleen ensimmäisellä lukukerralla


Introduction by John Sinclair :35
Nfamoudo-Boudougou (DM) 4:18
Immm (MF) 5:20
Unanka (RM) 11:23
Oouffnoon (RM) 3:35
Ohnedaruth (JJ) 14:56
Odwalla (RM) 5:00

Robert Hunter - Tiger Rose

Jos ei ollut muutama päivä sitten esittelemääni Loven Reel To Real -plattaa moni kuullut, niin tässä tulee toinen samanlainen; Robert Hunterin toinen soolo, Tiger Rose.


Herra Hunter kuului ns. Grateful Dead -perheeseen, joka käsitti varsinaisten muusikoiden lisäksi koko joukon roudareita, hiippareita, lyyrikoita, kavereita ja ylipäätänsä pilvimusiikin ystäviä. Robert Hunteria voisi ehkä pitää jopa GD:n jonkinasteisena liitännäisjäsenenä, sillä hän kirjoitti tekstit moniin bändin tunnetuimmista biiseistä. Niinpä ei ole ihme, että tällä vuoden 1975 levyllä soittaa lähes koko silloisen Grateful Deadin miehistö. Lisäksi mukaan on haalittu joukko muita Yhdysvaltain Länsirannikon taannoisia nimimiehiä, kuten Pete Sears, David Freiberg ja David Grisman. Tiger Rosen tuotti itse Jerry Garcia, kun taas rumpali Mickey Hart on merkitty levynkanteen tittelillä "Anti-Producer".

Robert Hunter totesi Tiger Rose -levystä vuonna 1984 tehdyssä haastattelussa seuraavaa;

"Pidin Garcian sovituksista ja tuotannosta. Pidin myös lauluista. Mutta lauluosuuksia en voi sietää (Hunter lauloi siis itse). Kuuntelin levyäni ensimmäistä kertaa vuosiin muutama päivä sitten ja kauhistuin."

Tiger Rosen uusintajulkaisulle 1989 Hunter purkittikin uudet lauluosuudet.

Tracks


    Tiger Rose (Hunter)
    One Thing To Try (Hunter)
    Rose Of Sharon (Hunter)
    Wild Bill (Hunter)
    Dance A Hole (Hunter)
    Cruel White Water (Hunter)
    Over The Hills (Hunter)
    Last Flash Of Rock 'N' Roll (Hunter)
    Yellow Moon (Hunter)
    Ariel (Hunter)




 Musicians


    Robert Hunter - guitar, vocals, mandolin, synthesizer, percussion
    David Freiberg - bass, piano, celeste, vocals
    Jerry Garcia - guitar, piano, synthesizer, pedal steel, vocals
    Donna Godchaux - vocals
    David Grisman - mandolin
    Mickey Hart - percussion
    Pete Sears - piano, bass, organ, tack piano, clavinet
    B.D. Shot - drums (B. D. Shot is Mickey Hart)
    David Torbert - bass


Track by track musician listings are given in both the LP and CD releases.


Tiger Rose;


    Robert Hunter - vocals
    Jerry Garcia - guitar, piano, synthesizer
    B. D. Shot - drums
    Mickey Hart - percussion
    David Torbert - bass


One Thing To Try;


    Robert Hunter - vocals
    Jerry Garcia - guitar, piano, synthesizer
    B. D. Shot - drums
    Mickey Hart - percussion
    David Torbert - bass


Rose Of Sharon;


    Robert Hunter - acoustic guitar, mandolin, vocals
    Jerry Garcia - lead guitar, pedal steel
    B. D. Shot - drums
    Pete Sears - bass, organ
    David Freiberg - piano, celeste


Wild Bill;


    Robert Hunter - vocals
    Jerry Garcia - guitar
    B. D. Shot - drums
    Mickey Hart - percussion
    Pete Sears - tack piano, clavinet
    David Freiberg - bass
    David Grisman - mandolin


Dance A Hole;


    Robert Hunter - vocals
    Jerry Garcia - guitar, synthesizer
    B. D. Shot - drums
    Mickey Hart - percussion
    David Torbert - bass
    David Freiberg - piano
    Pete Sears - organ


Cruel White Water;


    Robert Hunter - vocals
    Jerry Garcia - guitar, synthesizer
    B. D. Shot - drums
    Mickey Hart - percussion
    David Freiberg - bass, synthesizer
    Pete Sears - piano, organ
    David Grisman - mandolin


Over The Hills;


    Robert Hunter - vocals
    Jerry Garcia - guitar, synthesizer, vocals
    B. D. Shot - drums
    Mickey Hart - percussion
    David Freiberg - piano, synthesizer, vocals
    Donna Jean Godchaux - vocals


Last Flash Of Rock 'N' Roll;


    Robert Hunter - vocals
    Jerry Garcia - electric guitar, vocals
    B. D. Shot - drums
    Mickey Hart - percussion
    Pete Sears - piano
    David Freiberg - bass, vocals
    Donna Jean Godchaux - vocals


Yellow Moon;


    Robert Hunter - acoustic guitar, vocals
    Jerry Garcia - acoustic guitar


Ariel;


    Robert Hunter - vocals
    Jerry Garcia - guitar, slide guitar, synthesizer
    B. D. Shot - drums
    Mickey Hart - percussion
    David Freiberg - bass, vocals
    Pete Sears - piano, organ
    Donna Jean Godchaux - vocals


Credits


    Producer, arranger - Jerry Garcia
    Engineers - Bob Matthews, Betty Cantor
    Co-ordinator - Steve Brown
    Anti-Producer - Mickey Hart
    Art & Design - Kelley and Mouse


    Recorded at Rolling Thunder Studio
    Mastered at Artisan Sound Recorders


    Digital remix (1988) - Tom Flyte

Best of Jackie Wilson

Sarjassamme markan tarjouskasetteja vuosien takaa; Jackie Wilsonin parhaat.

Jack Leroy "Jackie" Wilson (1934-1984) oli amerikkalainen laulaja, jonka tähtihetki oli hitti "Reet Petite". Mies teki paljon muutakin kivaa ja on todella sääli, että hänen urastaan yleensä mainitaan vain tuo biisi.

Wilson nousi yleisön tietoisuuteen ensimmäisen kerran Billy Ward and His Dominoesin jäsenenä, mutta lähti soolouralle vuonna 1957. Seuraavien vuosien aikana hän levytti noin 50 singleä, jotka nousivat listoille. Tyylilajit vaihtelivat rhythm'n'bluesista poppiin, soulista doo-wooppiin ja iskelmään. Hänen uransa loppui järkyttävällä tavalla eräässä hyväntekeväisyyskonsertissa vuonna 1975. Jackie Wilson sai sydänkohtauksen, jonka seurauksena hän vaipui koomaan. Hän ei koskaan herännyt tästä ja kuoli lopulta yhdeksän vuotta myöhemmin.

Hänet kirjattiin postuumisti Rock and Roll Hall of Fameen 1987 ja 2004 arvostettu Rolling Stone rankkasi Wilsonin sadan suurimman artistin listalla sijalle 68. Michael Jackson omisti vuoden 1984 Thriller -albumistaan saamansa Grammyn Jackie Wilsonille sanoen tämän olleen loistavan viihdyttäjän.  Reet Petite nousi listoille Englannissa 1986 tehden miehen tunnetuksi täysin uudelle sukupolvelle musiikin kuluttajia. Seuraavalla vuosikymmenellä hän sai tunnustusta 90-luvun legendalta, Tupac Shakurilta kappaleessa "Thugz Mansion";

"Seen a show with Marvin Gaye last night,
It had me shook, sippin' peppermint schnapps
With Jackie Wilson, and Sam Cooke."

Love - Reel To Real cassette version

RSO CS48040797

Reel To Real -albumin ilmestyessä vuonna 1974 oli alkuperäisestä Love -kokoonpanosta jäljellä enää maestro Arthur Lee itse. Levyn edeltäjä paria vuotta aiemmin oli ollut Leen soololevy Vindicator.

Levy tehtiin Robert Stigwoodin RSO Recordsille, vaikka Stigwood ei alunperin tätä itse halunnut. Manageri Skip Taylor sai miehen ylipuhuttua tekemään Loven kanssa peräti kahden albumin diilin, mutta loppujen lopuksi Reel to Real jäi ainokaiseksi. Tämä ei johtunut niinkään levyn funk-tyyppisestä musiikista, joka erosi koko lailla täysin 60-luvun legendaarisesta Forever Changes -platasta.

Taylorin ansiosta Arthur Lee sai elämänsä suurimman ennakkosumman sekä loistavat kiertuemahdollisuudet sekä Lou Reedin että Eric Claptonin kera. Valitettavasti kiertueista tuli täydellinen katastrofi, sillä Lee ei pystynyt pitämään itseään koossa millään tasolla. Jopa bändin omat muusikot joutuivat kärsimään miehen omituisuuksista ja lopulta tilanne kärjistyi niin pahaksi, että Stigwood vapautti Arthur Leen ja Loven toisen levyn velvoitteesta. Tämä myös tarkoitti sitä, että Reel To Realin soulia ja funkkia sisältäviä biisejä ei saatu enää koskaan lisää ja seuraavaksi levykin Lovelta ilmestyi vasta 14 vuotta myöhemmin. Tuolloinkin oli kyse lähinnä kokoelmasta ja vanhoista äänitteistä.

Siirsin tämän muistaakseni viidellä markalla Kane Recordsin poistomyynnistä ostamani kasetin digitaaliseen muotoon ja varsin kelvollista tavaraa Lee bändeineen sai aikaan.....ainakin siis studiossa......

REVIEW: Jefferson Starship lands in Foxboro - The Sun Chronicle Online - Go

BY STEPHEN PETERSON SUN CHRONICLE STAFF

Monday, April 4, 2011 12:11 PM EDT


Paul Kantner leads new assemblage on 40th anniversary tour

FOXBORO - The first and most prominent band to come out of the 1960s San Francisco rock scene seems to have had more lives than a cat.


REVIEW: Jefferson Starship lands in Foxboro - The Sun Chronicle Online - Go

Bad Company

Kun liian vähälle huomiolle jäänyt Free hajosi lopullisesti, päättivät laulaja/kitaristi Paul Rodgers ja rumpali Simon Kirke jatkaa yhdessä musisointia. Mukaan otettiin Mott the Hooplen kitaristi Mick Ralphs sekä basisti Boz Burrell, jonka meriittilistalle kuului mm. King Crimson. Kyseessä oli siis varsin vakuuttava kokoonpano ainakin paperilla.

Kun tämä Bad Company -nimen ottanut ryhmä julkaisi ensimmäisen singlensä, kävi heti ensi kuulemalta selväksi, että myös käytännössä oli saatu musiikkimaailmaan uusi huippubändi. Tämä Can't Get Enough oli vahva jytäbiisi, jonka soundimaailma oli joltisenkin pelkistetty. Seurannut albumi, vain bändin nimeä kantanut platta oli suoraviivainen, mutta vivahteikas rocklevy sanan parhaassa merkityksessä.

Bad Companyn läpimurto jenkeissä tapahtui kesällä 1974 sen kiertäessä Black Oak Arkansasin lämppärinä. Mitä pidemmälle kiertue ehti, sitä ilmeisemmäksi kävi kumpi näistä kahdesta olisi kuulunut pääesiintyjäksi. Lehdistö tosin taisi välillä innostua vielä enemmän siitä, että Led Zeppelinin Jimmy Page pistäytyi vierailevana tähtenä monilla keikoilla. Levyttihän Bad Company Zeppien omalle Swan Song -yhtiölle.

Tuon ensimmäinen singlen, josta tuli melkoinen hitti, sijasta tässä ohessa on bändin nimikkobiisi tuolta esikoislevyltä. Tämä live-esitys antaa erinomaisen kuvan Bad Companyn soundista ja ennen kaikkea laulaja Paul Rodgersin karismasta.

Maria at Adventures in Travel Expo - belly dance - drum solo

Son House speaks and sings